MySpace on kuollut (tai ainakin henkitoreissaan), eläköön SoundCloud!

Omalle epämukavuusalueelle meneminen kuulemma kasvattaa ja avartaa näkökulmia. Vie myös psykosomaattisista syistä johtuvalle varhaiseläkkeelle, jos koko työuransa perustaa em. filosofialle. SoundCloud. Olen ollut tietoinen sen olemassaolosta varmasti koko palvelun olemassaoloajan ja useamman kerran käyttänytkin palvelua, mutta se ISO juju on jäänyt minulta tajuamatta. Miksi MySpace kuoli, mistä SoundCloud tuli? Ja miten musiikin streamaus-palvelua voi hyödyntää mainonnassa, jos voi?

Niin, sittemminhän MySpcace teki ansiokkaan paluun Justin Timberlaken lanneliikkeen voimalla. SoundCloudissahan mekaniikka on jotakuinkin sama kuin (vanhassa) MySpacessa. Palveluun voivat ladata tuotoksiaan koko maailman ihmeteltäväksi niin nuhaiset kellaripumput kuin levy-yhtiöt promotarkoituksessa. Äkkivilkaisulla palvelun käyttöliittymä vaikuttaa mielyttävän kevyeltä. Artistisivulta löytyy biisit, perustiedot artistista (julkaisut, jos niitä on) sekä tykkääjä- ja seuraajaluvut. Artistiprofiilissa näkyy myös artistin tykkäämät ja kommentoimat julkaisut. Tätäkö on rock vuonna 2014: Kilpailun ja toisille artisteille pottuilun sijaan nykybändit likettävät ja tsemppaavat toisiaan!

Sosiaalisen ulottuvuuden palveluun tuo luonnollisesti mahdollisuus jakaa artistiprofiileja tai kuuntelemiaan biisejä muissa somekanavissa, kuten Facebookissa, Twitterissä jne. MySpacen "kultakaudella" tämmöistä mahdollisuutta ei tietenkään ollut. Jos jotain mielenkiintoista kankean käyttöliittymän takaa sattuikin löytämään, sitä ei kaikelle kansalle noin vaan yhdellä klikkauksella jaettukaan. Nyt löytämälläsi tukholmalaisella minimalistista elektroa vääntävällä freelancerilla on välittömästi jopa satoja uusia potentiaalisia kuuntelijoita ja keikoillakävijöitä. Itseasiassa amatöörimuusikolle tämä on ainoa tapa promota musiikkiaan ja yleisölle ainoa tapa löytää sitä: Levyjä ei kannata tehdä, koska A) Alle 18-vuotiaista moni ei välttämättä edes tiedä, että musiikista on joskus maksettu rahaa B)Musalehdet eivät demoista kirjoittele, koska niitä ei enää ole - Osin johtuen syystä A.

Miten SoundCloudia sitten voisi hyödyntää mainonnan röyhkeisiin tarkoitusperiin? Otinpa asiasta selvää. Aivan, tietenkin! SoundCloudhan on täynnä rojaltivapaata musiikkia, jota voi hyödyntää mainoselokuvan ääniraitana. Voihan jopa olla, että heinäsuovasta löytyy neula, eli tuntemattoman artistin tuntematon hitti, joka saa maailmanlaajuista huomiota mainoselokuvan selässä. Selvitystyön perusteella brändisisältö on vasta tuloillaan Soundcloudiin. Joskus "syssymmällä" SoundCloudiinkin tullee Spotifyn köyhien versiosta tuttu streamiin upotettu mainonta. Suuri mahdollisuus on kuitenkin natiivimainonnassa: Brändit lataavat palveluun originaalia sisältöä ja maksavat sen näkyvyydestä, samalla logiikalla kuin muissakin somekanavissa.

Summa summarum, SoundCloud on luontainen infrastruktuuri niin musiikin jakamiseen kuin löytämiseenkiin. Mainonnan/brändätyn sisällön hyödyntämisessä palvelu on vielä lapsenkengissään. Profeetallisesti näen, että täyden tehon ääneen perustuvasta somepalvelusta irti saadaakseen jonkun on keksittävä täysin uudenlainen, kuvaa ja ääntä hyödyntävä, mainosratkaisu.

Internetin torikauppiaat

Ja aluksi puolustuksen puheenvuoro. Bloginoviisi on todellakin bloginoviisi. Paljon erilaisia nappeja joita pitäisi painella. Ihmettelinkin, miten ei ole kommentin kommentia tullut puolen pamfletin mittaisesta julistuksesta. Tuossahan aivan selvästi Fiskarsin oranssilla on "Julkaise"-painike. En huomannut enkä painanut. Nyt painoin. Mikäli tästä röyhkeästä sovittujen päivämäärien ylityksestä rangaistaan ankarimman kautta, ymmärrän sen. Mikäli typeryyteni annetaan anteeksi, olen kiitollinen ja otan opikseni. Alla siis aprillipäivälle julkaistavaksi tarkoitettu kirjoitus, olkaatten hyvät:

En ole oikeastaan millään tavoin yllättynyt, että ryhdyn kirjoittamaan tätä ensimmäistä "pakollista" postausta palautuspäivän aattona, täysmittaisen toimistopäivän päälle. Mutta että somea pitäisi tutkailla ja pohtia, katsotaan lähteekö komentokeskuksesta sähkökäyrää vielä näiden tuntien päälle.

Se metatason ruikutuksesta ja asiaan. Jonkinlainen julkilausuttu totuus on jo vuosikaudet ollut, että some on taantuman kourissa hiipuvalle markkinointiviestinnälle pelastava lautta, jossa mikään ei maksa mitään ja tavoittavuus on vaatimattomasti ottaen koko maailma. Mutta niin. Sitähän somea pitäisi vielä osata käyttääkin. Miksi sitten en saanut päähäni yhtäkään todella muistijäljen jättänyttä Facebook-kampanjaa viime ajoilta, vaikka itseäni jonkinasteisena mainosmiehenä pidänkin? Totesin, että oikeastikin luovat ratkaisut tuntuvat hukkuvan feedimassan seassa kymmenien ja taas kymmenien geneeristen brändipostausten joukkoon. Sinänsähän Facebookissa on muita somekanavia (esim. YouTube, Foursquare) hyödyntäen käytännössä taivas rajana luovissa toteutuksissa. Mutta useimmiten tyydytään tukottamaan oma seinä ja seuraajien feed kuvilla, uutisilla ja videolinkeillä. 

En suinkaan väitä, että tämä olisi millään tavalla väärin. Sitähän varten siellä internetkansan agoralla ollaan, että voidaan viestiä brändin olemassaolosta ja hengittämisestä. Tori-vertaukseen kun päästiin, niin tunnettu asiahan on että torikaupassa vallitsee sallittu kartelli. Jokainen kauppias myy samaa tavaraa samalla hinnalla. Samat lait tuntuvat vallitsevan brändeillä Facebookissa. Samat jutut, vain puhujan logo vaihtuu. Tarvittaisiin helppoheikkejä: Brändejä, jotka mesoamisella ja taikatempuilla saisivat ihmiset tulemaan lähemmäs ääntä. Vaikkei kauppoja syntyisikään, ainakin huutajan naama jää mieleen ja mitä todennäköisimmin tapauksesta kerrotaan myös kaverille. 

Pääsääntöisesti somessa onnistuneet brändit ovat käsittäneet jo etymologisesti itsestään selvän asian, eli että kyse on SOSIAALISESTA mediasta: Jos haluat äänesi kuuluville, suuri, hahmoton yleisökin täytyy ottaa mukaan ja tarjota vastineeksi brändin parissa käytetystä ajasta jotain tekemistä. Jos joku on jaksanut lukea tähän saakka, odotatte varmasti että paljastan millä tempuilla saadaan seksiä ja actionia brändiin kuin brändiin ja keskustelu voidaan päättää siihen. Mutta kun en tiedä. Jos tietäisin, istuisin luultavasti Kampin sijaan Manhattanilla kirjoittelemassa ja kantaisin selkä vääränä metallia mainosgaaloista kotiin. 

Ja tällä aasinsillalla sitten onnistuneiden somen käyttäjien pariin. Viime torstaina palkittiin digitaalisen markkinointiviestin créme de la créme Grand One-gaalassa. En ollut paikalla kippaamassa ilmaista kiisseliä kitusiini kaksin käsin useiden kollegoideni tavoin, mutta tästä huolimatta tutustuin illan voittajiin seuraavana aamuna. "Paras sosiaalisen median hyödyntäminen"-kategoriassa oli shortilla viisi casea: Kaksi Ylen tv-sarjaa, Ikea, Hartwall ja Estrella. Kuten arvata saattaa, teen nyt halvan tempun ja peilaan onnistunutta sometekemistä näiden juryn minulle valmiiksi valitsemien esimerkkien kautta.

Kahdessa kampanjassa keulakuvaksi oli valjastettu yksittäinen henkilö. Vanha jippo ihan perinteisen mainonnankin puolella. Keulakuvan tulee olla joko samaistuttava (lovemilla) tai "mainospellellä" täytyy olla joku kiintoisa ominaisuus (Kickers-räppäri). Ensinnäkin yksittäisen ihmisen tekemisten seuraaminen on luonnollisempaa some-ympäristössä - Seuraammehan me siellä muutenkin aivan todellisten ihmisten elämää. Yleisöllä lienee myös matalampi kynnys alkaa seuraamaan somessa "mainospelleä" kuin varsinaista brändiä, vaikka yleisöllä olisikin avoimesti tiedossa ilmiön kaupalliset taustat. Toisekseen, brändin tarinankerronta on sekä sisällöntuottajalle että vastaanottajalle helpompi hahmottaa yksittäisen hahmon kautta. Panostetaan sisällön laatuun, ei sisältöjen määrään ja muotoihin. Koska linkit kertovat enemmän kuin tämän postauksen 259 925 sanaa, saatte itse vertailla Kickers-räppärin casesivua ja Estrellan brändisivua Facebookissa.

http://some-estrella-kickers.weebly.com/
https://www.facebook.com/EstrellaSuomi?fref=ts

Kummastako löysitte jonkun punaisen langan? Toivon että FB-sivun community manager on joku kaltaiseni palkatta sisältöä vääntävä hönö, sillä kys. sivu on malliesimerkki aiempana esittelemästäni "huonosta torikauppiaasta".

Koska Ikean ja Hartwallin keissit oli jotain "ihan kivoja" tyttöjen Instagram-engagement juttuja, jätän ne omaan arvoonsa ja avaan vielä vähän Docventuresin keissiä. Järjettömän iso juttu. Yhtenäiskansan paluu TV:n ääreen. Ensimmäinen "sosiaalinen tv-ohjelma". Docventurerisista tekivät ison tottakai yksi Suomen tunnetuimmista mediabrändeistä, Riku&Tunna, mutta myös loppuun saakka viety someintegraatio. Ja sisältö edellä - ei mainoskikkoja, ei viraaliteasereita, vain laadukasta sisältöä. Docventures myös ohitti jollain poppaskonstilla somen pahimman sudenkuopan - Facebookissa saatiin oikeasti aikaan keskustelua, asiallista keskustelua! Tässä on taas yksi "sosiaalisen" median paradokseista: Keskustelun tulisi olla interaktiivista, mutta community managerit pelkäävät (aivan aiheesta) brändisivuja pahoinvointinsa purkualustoina käyttäviä trolleja. Se on jo käyttäytymistieteiden asia, onko vika brändeissä vai populaatiossa.

Siinä jotain ajatuksia somesta. En usko että kukaan on tänne asti lukenut, mutta kirjoittelenpahan vielä ihan ***laikseni. Vastausta en nyt löytänyt yhtään mihinkään, eikä ollut tarkoituskaan. Tehtävänannostahan tämä hajatelma meni metritolkulla ohi, mutta toivoisin että se annetaan anteeksi. Olen sentään koko ajan pitänyt fokuksen ainakin löyhästi somessa ja viljellyt ammattijargonia väärissä yhteyksissä. Pannaan tyylilajin piikkiin, niinkun "parhaat" bloggarit ja kolumnistit tapaa hädän hetkellä tehdä. Pistetään tykitellen taas kun siltä tuntuu, nyt kellon ympäri mainonnan parissa puurtaneena siirryn "mainoskatkolle", sanan toisessa merkityksessä.

Blogosfääri tuli luokseni

Nonniin.

Tässä sitä nyt ollaan. "Bloggarina". Odottelen jo tässä kolmatta lausetta kirjoittaessani tuotelahjoja ja täysin mielipuolista kommentointia aiheuttavia linkkauksia Facebookissa. En tosin ajatellut arvostella tässä blogissa tuotteita enkä kirjoittaa provosoivia hajatelmia kannabiksesta tai Venäjän suhteista. Tai mistäs sitä vielä tietää.

Pidän itseäni poikkeuksellisen lahjakkaana kirjoittajana, yhä useammin myös täysin selvinpäin. En tosin seuraa aktiivisesti yhtäkään blogia, saati sitten kaunokirjallisuutta. Poskettomalla väitteellä ei siis ole oikeastaan mitään perustaa. Mutta johonkin omaan erikoiskykyyn on uskottava, niin kai se oli? Miksi sitten en ole jo lyönyt itseäni läpi blogosfäärissä aikoja sitten? Mielessä on monesti käynyt, kyllä, mutta blogiminän syntyminen on aina tyssännyt kahteen syyhyn.

A)Facebook-statuksessa tila loppuu kesken, mutta asiaa ei riitä blogipostauksen verran.

Harvoin ja harkitusti tykittelen havaintoja arkielämästä Facebookissa ja kansahan tykkää. Tilarajoite määrittelee tyylilajin: Se on sarkastinen tilannekuvaus ja biisilinkki perään, ikäänkuin lunastuksena vitsille. Herkullisia tilanteita ja ajatuksia kommentoitavaksi tulee vastaan toki useamminkin kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Olen kuitenkin läpimätänä mainosratsuna sisäistänyt brändiajattelun itseenikin. Toimiva viestikin menettää tehonsa, jos se lyödään samoissa kääreissä yleisön silmille liian usein. Tässä vaiheessa kaltaiseni, havainnoivat ja nokkelat internetihmiset, usein ylentävät itsensä huutelijasta kirjoittajaksi ja laittavat blogin pystyyn. Mutta miten Facebookissa toimiva sutkautuksen kaava suurennetaan useamman kappaleen käsittäväksi blogipostaukseksi? En ole jaksanut miettiä ja olen jäänyt odottamaan tykkäyksiä.

B) Utopistiset odotukset

Olen jostain syystä onnistunut luomaan itselleni "somebrändin" humoristisena ja aavistuksen lakonisena , "setä kommentoi"-henkisenä hahmona. En haluaisi rikkoa tätä ei-minkään-arvoista brändiä alkamalla kirjoittamaan asiallisia kannanottoja ajankohtaisiin asioihin omalla nimelläni. Antaa niiden ajatusten pysyä yksityisenä pääni sisällä. Olenkin aika ajoin pyöritellyt ajatusta anonyymistä, Teppo M-tyyppisestä blogi-ilmiöstä. Mutta mitäs sitten, kun olen luonut uskomattoman tarinan ja se ei kiinnostakaan ketään? No hävettäisihän se sitten. Voi kuulostaa typerältä, että kokee näin astraalista kunnianhimoa omasta blogimenestyksestään. Ja typeräähän se onkin. Ihmismieli on tuntematon.

Noh, tässä nyt on kuitenkin lasketeltu ensimmäistä blogipostausta jo neljän kappaleen verran. Nyt on löytynyt se tekosyy, minkä takia olen rävähtänyt läpi edellä esiteltyjen esteiden blogosfääriin, alttiiksi suuren tuntemattoman katseille ja arvioille. Se syy on viimeiset opintopisteet. Sittenpä vasta hävettääkin jos niitäkään ei tule.